lauantai 20. helmikuuta 2016

Väinö Linna--Sotaromaani

"Määtän kertomus sai heidät valppaammaksi, ja aivan kuin sen palkintona kuiskasi Koskela:Matalaksi! 
Hän veti pistoolin kotelosta ja viittoi miehille.- Joku liikkuu. 
He vetivät patruunat piippuun varoen lukon loksahtelua. Kiväärit ojentuivat Koskelan osoittamaan suuntaan.
- Ketjuun! Hiljaa eteenpäin!
He hiipivät puulta puulle. Jalan alla katkeava risu tuntui räjähdykseltä ja aiheutti naapurilta vihaisen päänpudostuksen. Sitten kajahti laukaus."

Sotaromaani on Tuntemattoman sotilaan sensuroimaton käsikirjoitus.Poistetut kohdat on kirjoitettu kursivoidusti niin, että kirjoja on helppo vertailla. Minusta muutokset olivat ihan hyviä. Leikatut kohdat olivat pääasiassa aika tylsiä ja poistot tekevät kirjasta  jämäkämmän teoksen. Kirosanoja on karsittu ja sodanvastaisia kohtia poistettu. Sotamiehet jupisevat sodasta paljon ja näitä ei Tuntemattomasta niin paljon näy. 1954 kohdat olisivat saattaneet olla liikaa, mutta tuskin kohauttavat yhtäkään nykylukijaa. Julkaisunsa jälkeen Tuntematon sai kritiikkiä esimiesten ja lottien parjaamisesta. Kieltämättä kirjan lotista antama kuva ei ole kauhean mairitteleva( ja ilmeisesti niitä kohtauksia muutettiinkin ruotsalaiseen painokseen), mutta en huomannut, että Linna olisi erityisesti halunnut morkata ketään.¨Hän kuvasi sotaa, niinkuin sen läpikäynyt mies vain voi.

Esimerkki poistetusta kohtauksesta:
"Armeija riisui itsensä kolmivuotisista ristiretkeläishepenistä ja alkoi puolustaa maataan. Ja sitä mukaa sen henki lujittui. Se tiesi kyllä taistelunsa toivottomaksi, mutta kun se saapui oman maan kamaralle, alkoi se tuntea taistelun oikeutetuksi. Sotamies rupesi pitämään monttuaan omanaan."

 Sotaromaani kertoo Konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Ensin on rehvakas hyökkäys, jonka jälkeen sota muuttuu asemasodaksi. Lopussa joukko joutuu vetäytymään. Olen katsonut Laineen Tuntemattoman monena itsenäisyyspäivänä, joten juoni oli ennalta hyvin tuttu. Elokuvasta on jätetty tosin pois kirjan inhottavin mies, Everstiluutnantti Karjula, jonka päässä napsahtaa ja hän ampuu oman sotilaansa. Minulla pyöri kokoajan päässä elokuvan hahmot, joten mielikuvitus ei päässyt kauhean valloilleen.  Kummatkin teokset ovat kuitenkin vaikuttavia. Ehkä vielä kallistun enemmän elokuvan puolelle, mutta kirjakin oli vaikuttava. Kirjan alku oli hieman laahaava, mutta onneksi teos terävöityi.
 Kirjassa on laaja hahmokattaus ja se onkin kirjan voima. Varsinaisista sotakohtauksista en niinkään välittänyt, koska en ole sotakirjojen fani.  Vaikka kirjassa on raakoja kohtauksia, se ei onneksi mene niin brutaaliksi, ettei sitä voisi lukea.Yksi moraalisesti karmeimmista kohtauksista on tositapahtumiin perustuva kahden sotilaan teloitus. Se kulkee kirjassa pitkin matkaa, koska se vaikuttaa syvästi osaan sotilaista. Niinkuin sen oli tarkoituskin.Oli jännä huomata, miten sotilaiden mieli kehittyy sodan aikana. Linna kuvaa todentuntuisesti sotilaiden kauhua ja piinaavaa odotusta.  Ruokahuolto on onneton, eikä haavoittuneita ei saada tarpeeksi nopeasti hoitoon. Jatkuva pelko lamauttaa osan miehistä, eikä tulevaisuuden haaveet ole suuria.
Minulle läheisimmiksi hahmoiksi muodostuivat Hietanen,Honkajoki ja Rokka.  Hietanen on ihanan lojaali ihminen, joka muitsaa vihollisenkin olevan vain ihminen. Ihastuin myös hänen puhetyyliinsä. Minua tosin kummastuttaa elokuvan näyttelijävalinta. Vaikka Heikki Savolainen tekeekin elokuvassa elämänsä roolisuorituksen, ei hän käy mitenkaan parikymppisestä. Olin elokuvan takia mieltänyt hahmon paljon vanhemmaksi ja siksi osa nuorukaisen ajatuksista tuntui oudoilta. Täytyy myöntää, että herkistyin  Hietasen kohtalon johdosta. Onhan se liian kauheaa, että mies joka yrittää sokeana pelastaa aseveljiään , kuolee sairasauton tulituksessa. Tässä vaiheessa minun oikin pidettävä paussi lukemisen kanssa.
Honkajoki taas oli huvittava. Hän ei ehkä ole se porukan urhoollisin mies, mutta saa muut edes hieman ajattelemaan muutakin kuin sotaa. Ja eihän näin erikoisesta tyypistä voi kuin tykätä. Rokasta tykkäsin hänen sanailunsa ansiosta. Rokka on tietenkin se kirjan suurin sotasankari, joka kylmähermoisuutensa takia onnistuu kukistamaan lukemattomia vihollisia.  Lopussa hän haavoittuu pelastaessaan parasta ystäväänsä. Tykästyin kirjan sankareihin. Olin yllättynyt, miten laimeaksi hahmoksi Lehto jää kirjassa. Elokuvassahan Lindmanin Lehto on yksi vaikuttavimmista hahmoista, mutta kirjassa hän on liian kylmä. Se, että hän surmasi antautuneen sotavangin teki hänestä kusipään. Pidin alussa Vanhalasta, mutta jokin tyypissä alkoi jurppia ja pahasti. Ehkä se jatkuva hekoittelu.

"Hyö tulliit minnuu noutamaan Venäjäl. Mut mie sanonkii heil jot se ei käy, miun ko näät pitää männä sotaoikeuteen. Kolme niitä kuol siin rähinäs, mut tämän mie otin. Tämä kun on komia poika. Mie potkaisin häne kasvot noin pahaks, mut kyl hää viel kostuu oikein hyväks. Tää Baranov onkii suur herra. Hää on kapteeni."

4/5

2 kommenttia:

  1. Minä taas näen kirjan ansiosta Lehdon hyvinkin traagisena hahmona - elokuvassa hän jää käytännössä vain kovanaamaksi, mutta romaanin antamista pienistä vihjeistä jäin miettimään, mitä kaikkea kamalaa mies on joutunut lyhyen elämänsä aikana kokemaan, että hänestä on tullut niin kyyninen ja välinpitämätön. Jäin myös miettimään, olisiko hänen luonteensa muuttunut hiukan, jos hän olisi saanut olla pidemmän aikaa porukassa mukana - hän osoitti ajoittain sulamisen merkkejä.

    Mitä tulee elokuvan näyttelijöiden ikiin, heistä suurin osa oli yli-ikäisiä rooleihinsa, kuten tuohon aikaan oli tapana kaikissa elokuvissa. Oikeastaan vain Rokan, Suden, Koskelan ja Lammion näyttelijät ovat olleet suurin piirtein samanikäisiä kuin esittämänsä hahmotkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ymmärtänyt tuon näyttelijä jutun niin, että Laine halusi elokuvaan nimenomaan sodan käyneitä näyttelijöitä. Minusta oikeastaan kaikki näyttelijät onnistuvat, mutta silti se aiheuttaa ristiriitaa kirjan kanssa.
      Minulle Lehto jäi vain kylmäksi. Ehkä Lindmanin Lehto on minulle niin tuttu, että tämä hieman erilainen Lehto jäi etäiseksi. Toki tuo pieni nuoruuuden kuvailu oli koskettavaa ja kyllähän sen ymmärtää, ettei ihminen säily siitä ihan ehjänä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!