torstai 24. marraskuuta 2016

Roald Dahl - Kuka pelkää noitia ja Iso kiltti jätti

ISO KILTTI JÄTTI
Jättiläinen kaappaa Sohvin, joka saa pian huomata joutuneensa mukavan jätin huomaan. Hän onkin ainoa laatuaan. Muut jätit syövät päivittäin ihmisiä, mutta ikj noudattaa toisenlaista ruokavaliota.  Sohvi ja ikj saavat tietää jättien karmean suunnitelman syödä leirillinen lapsia. Estääkseen tapauksen he laativat suunnitelman johon kuuluu osaltaan painajaisen aiheuttaminen presidentille. 
Tämä oli ensimmäinen lukemani Roald Dahl, joten en tiennyt mitä odottaa.Kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys , vaikka olisi toiminut paremmin nuorempana. Enkä muutenkaan ole pieruhuumorin suurin ystävä.
3/5

KUKA PELKÄÄ NOITIA
 Luken vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja poika päätyy norjalaisen isoäitinsä huomaan. Mummo kertoo tarinoita noidista, koska haluaa varoittaa poikaa ulkona vaanivasta vaarasta. Noidat eivät nimittäin ole satua, vaan maailman hirmuisempia olentoja. He inhoavat lapsia ja keksivät mitä erikoisempia tapoja kiduttaa ja tappaa kersoja. Pian isoäiti ja Luke joutuvat  muuttamaan Suomeen , missä asuu maailman vaarallisimpia noitia. Erään matkan aikana Luke joutuu keskelle noitien kokousta, missä nämä suunnittelevat uusia julmuuksiaan.
Kaikenkaikkiaan pidin tästä kirjasta paljon enemmän. Noidat ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jättiläiset.  Pidin kovasti tarinasta ja olisin halunnut lukea sitä pitempään. Luken ja isoäidin seikkailut olisivat toimineet varmasti myös sarjana. Heidän välillään käytiin pari koskettavaa dialogia, joista eräs koski pojan ja isoäidin tulevaisuutta ja yhteistä aikaa.  Kirjassa on yliluonnollisia elementtejä ja toimintaa, joten se sopi myös parikymppiselle lukijalle. 
4/5
Tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan enemmänkin kirjailijan tekstejä. Ainakin Jali ja suklaatehdas täytyy lukea jossain vaiheessa, koska pidin elokuvasta. 

Kirjat saatu kustantajalta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Tommi Kinnunen- Lopotti

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli paikoin masentava teos,  mutta onneksi Lopotti oli edes hieman positiivisempi. Pidin tästä enemmän kuin kirjailijan esikoisesta.
Helena lähtee pakotettuna sokeainkouluun Helsinkiin, mutta Tuomas jättää kotinsa vapaaehtoisesti hakiessaan onnellisempaa elämää. Kummatkin lähtijät etsivät rohkeutta olla pystypäin omaitsensä, jonka muut näkisivät persoonan, eikä ominaisuuden kautta.
Helena oppii tuntemaan kaupungin kadut ja elämään itsenäisesti, vaikkei koulu olekkaan auvoinen paikka. Välillä joku toinen oppilas kuolee harha-askeleen seurauksena ja kaipaus pikkuveljen luo vihloo rinnassa.Helenasta tulee taitava pianonvirittäjä ja hän löytää jonkun jolle kelpaa.  Tuomas tajuaa jo nuorena olevansa kiinnostunut miehistä. Kirjaston tietokirja kertoo homouden olevan hoidettavissa oleva sairaus. Tuomas oivaltaa,ettei hänellä ole elämää pikkukaupungissa ja opiskelupaikka kaukana tutuista tuntuu hyvältä idealta. Hän muuttuu stereotyyppisiä homoksi, joka etsii homobaarista kosketusta, hyväksyntää ja rakkautta.Yleensä mukaan tarttuu vaan yhden yön iloja, jotka häipyvät aamiaisen jälkeen. Vuosien etsinnän jälkeen  Tuomas löytää sydämen , jonka etsintä on ollut vaivan arvoista.
Valitettavasti päähenkilömme kohtaavat kamaluuksia tämän jälkeen, joita en halua enemmälti spoilata. Pidin kuitenkin paljon tarinasta ja myös sen lopusta , niin surullinen kuin se olikin. Nautin Kinnusen tavasta kirjoittaa. Se on yksinkertaista, mutta kaunista ja sujuvaa tekstiä. Ainoastaan lukujen nimet aiheuttivat ihmetystä. Nillä kun ei välillä vaikuttanut olevan mitään tekemistä itse luvun kanssa ja osat kappaleiden katkeamista jäivät soimaan päähän. En tiedä löytyykö taustalta joku suurempi idea, mutta minulle se ei ainakaan avautunut.
Kirjassa hypittiin eri aikatasoissa ja menin välillä sekaisin henkilöstä. Jossain vaiheessa sitä oivaltaa, että vain Helena on minäkertoja. En ole hyvä näissä jutuissa. Onneksi Lopotissa oli vähemmän kertojia kuin Neljäntienristeyksessä. Olisin mennyt varmana pahemmin sekaisin. Mutta sittenkun lukeminen alkoi sujua, oli se hyvin mukavaa. Pidin erityisesti Helenasta. Hän oli niin itsenäinen ja rohkea nainen. Joku taisi verrata häntä mummonsa, mutta minä en pitänyt Mariasta, vaikka Helena voittikin minut puolelleen.Hänen sokeutensa sai pohtimaan näkövammaisten elämää ja haasteita jokapäiväisessä elämässä. Eihän näitä asioita tule normaalisti pohdittu, joten kirjan lukeminen oli avartavaa. Perheväkivallalla on kirjassa omapaikkansa. En tajua, miten Kari muuttui sellaiseksi. Helena miettii oliko kyseessä syy vai seuraus. Minä luulen, että Kari olisi paljastunut mädäksi jokatapauksessa. Olisin silti toivonut Helenalle iloisempaa loppua.
Tuomas ei ollut yhtä kiinnostava hahmo, eikä hänen kamppailuaan ollut yhtä mielenkiintoista seurata kuin Helenan.  Toki on kamala ajatella millaista kaksoiselämää tuhannet ihmiset  ovat joutuneet kokemaan. Kun toista ei voikkaan esitellä vanhemmille, kumppani lähtee evakkoon näiden kyläilyn ajaksi. Tai kun hauska baari-ilta voi päätyä mukilointiin. Tuomas ei kuitenkaan herättänyt yhtä paljon tunteita kuin Onni.  Tuo edellisen teoksen päähenkilö, jonka kohtalo kertoo karua tarinaa, mitä itsensä tukahduttamisesta voi pahimmillaan seurata. Ironisinta on, että Tuomas tavallaan itse estää onnen itseltään. Hänen perheensä on jo aikoja sitten arvannut Tuomaksen salaisuuden. Mutta lopussa sympatiat Tuomasta kohtaan kohosivat. Ja miten aloinkaan vihata Siniä. Osa lukijoista ei ole pitänyt tästä käänteestä, mutta minulle se upposi. Harvoin olen oikeasti tuntenut niin puhdasta vihaa hahmoa kohtaan, kuin Lopotin jälkeen.
Mutta kaikenkaikkiaan pidän teosta hyvin onnistuneena. Mitähän Kinnunen Seuraavaksi keksii? 4,5/5

tiistai 8. marraskuuta 2016

Agatha Christie-Sininen juna

"-Jättäkää se Hercule Poirotin käsiin,hän sanoi mahtavasti, ja Olkaa huoletta. Minä Otan totuuden selville.
Hän pyyhkäisi pienen pölyhiukkasen jatketaan, hymyili miljonäärille vakuuttavasti ja lähti huoneesta. Kuitenkin hänen kävellessään portaita alas luottavainen ilme hänen kasvoillaan muuttui vaisummaksi. Mikäpä siinä,hän mutisi itsekseen, mutta on eräitä vaikeuksia. Niin, on eräitä suuria vaikeuksia."
Mitä ihmettä! Onko Poirotilla epäilyksiä jutun ratkaisun kanssa. Yllättävä kohta, koska tällaista mietintöä en ole ennen Poiroteissa huomannut. Tavallisesti mies on hieman liiankin itsevarma.

Eroamassa oleva Ruth Kettering lähti Sinisellä junalla rakastettunsa luo Rivieralle. Sinne asti hän ei kuitenkaan koskaan pääse. Joku murhaa Ruthin ja vie mukanaan hänen isänsä , Val Aldinin antaman mittaamattoman arvokkaan jalokiven. Sattumoisin samalla junalla matkaa yllättäen rikastunut Katherine ja Hercule Poirot.
Aviomies on itsestään selvä syyllinen, mutta Poirot on erimieltä.
Ensimmäisen kerran ratkaisin syyllisen Christienin dekkarista tai oikeastaan toisen syyllisistä. Toisen olemassa olon unohdin täysin...
Pidin kirjasta. Se oli täynnä Christielle tyypillisiä hahmoja. Eniten viihdyin Val Aldinin parissa. Rikas ja vaativa mies, jolta riistettiin kaikkein kallein. Poirot oli oma ihana itsensä ja kulutti ahkerasti aikaa ruokapöydässä. Varsinkin alkupuoli oli hieman totutusta poikkeavaa murhamammaa, mutta virkistävällä tavalla.  Ei tämä yltänyt parhaimpiin Poirotteihin, mutta viihdyin kovasti.  On ylipäätään ihanaa, kun oli pitkästä aikaa mahdollisuus syventyä kirjaan rauhassa.
Jotenkin Katherinen hahmo jäi salamyhkäiseksi. Tuntui ,ettei hän kertonut aivan kaikkea. Lisäksi lopussa vihjailtu yhteenmeno tietyn ihmisen kanssa ärsytti. Miten noin viisas nainen voi olla noin käsittämättömän tyhmä ja tyytyä kuraan.
3.5/5

lauantai 5. marraskuuta 2016

Joel Dicker- Baltimoren sukuhaaran tragedia

Pidin valtavasti Harry Quebertin tapauksesta, mutta Baltimoren sukuhaaran tragedia kolhaisi vieläkin syvempää. Se pääsi ihon alle.Tykkää Dickerin tavasta kirjoittaa,  vaikka se välillä töksähteleekin. Onhan se hyvin ymmärrettävää, kun miehen kirjailijan ura on (toivottavasti) vasta alussa. Hän on kuitenkin löytänyt hyvin tunnistettavan tavan kirjoittaa.
Marcus on vetäytynyt kirjoittamaan uutta kirjaansa. Yllättäen hän kohtaa vanhan rakastettunsa ja haluaisi aloittaa hänen kanssaan alusta. Vuodet ovat kuitenkin vierineet, eikä Marcus ole päässyt sinuiksi menneisyytensä kanssa.  Hän on elänyt vajaata elämää sukua piinanneen tragedian jälkeen. Tuon tragedian seurauksena hän menetti lopullisesti kolme ihmistä elämästään. Kirjassa tragedian syitä pohjustetaan, mutta välillä kerronta olisi voinut olla reippaampaa. Ehkä olen liian malttamaton, mutta teki mieli vilkuilla myöhemmille sivuille. Onneksi en tehnyt niin ,koska odottavan tunnelman takia tuli rakennettua päässään mitä mielikuvituksellisempia tragedioita ,joten kirjan loppuratkaisu oli varsin kesy pahimpiin sarjamurhaaja skenaarioihini nähden.
Marcus vietti nuorena paljon aikaansa Baltimoren serkkujensa luona. Hillelin ja Woodyn kanssa he ravelsivat pitkin lääniä ja haaveilivat mahtavasta tulevaisuudestaan. Joukkoon liittyi myös sairaalloinen Scout, jota pojat puolustivat. Scoutin myötä pojat tutustuivat yhteiseen ihastuksensa kohteeseen, mutta lopulta Alexandran ja Markuksen välille kehkeytyi suhde. Baltimoressa vietetty aika on Marcukselle onnellisinta aikaa. Nuori mies häpeää vanhempiaan, jotka eivät hänen mielestään ole mitään rikkaisiin Baltimoren Goldmaneihin verrattuna.
Kirjan keskiössä on rakkaus ja kateus, joka voi pilata kaikkein onnellisimpienkin ihmisten elämän. Varsinkin Marcus märehtii omiaan, vaikka hänen tulisi keskittyä elämään. Välillä Markuksen tapa jämähtää menneeseen ärsytti, kun mies ei tuntunut huomaavan mahdollisuuksiaan. Pidin kovasti kaikista kirjan hahmoista. Etenkin Saul muodostui läheiseksi.  Nämä ihmiset kuitenkin itse aiheuttavat tragediansa ja lopulta on vaikeaa hahmottaa kuka alkoi vyörittää lumipalloa.
Harry Quebertin tapauksen lailla tässäkin keskityttiin menneisyyteen, eikä nykyajalla ole niin suurta merkitystä. Kirjat kuitenkin eroavat toisistaan hyvin paljon. Harry Quebertin tapaus oli rikostarina, mutta  Baltimoren sukuhaaran tragedia keskittyi kuvaamaan hahmojensa elämää aika rauhallisesti, vaikka loppua kohti tarina sai trillerimäisiä piirteitä.
Minulle kirja oli yksi rakkaimmista lukukokemuksista pitkään aikaan.  5/5