sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Stephen King-Uinu, Uinu lemmikkini

"Louis Creed, joka oli jäänyt isättömäksi kolmivuotiaana eikä koskaan ollut tuntenut yhtäkään isoisistään, ei missään tapauksessa odottanut että löytäisi keski-iän
kynnyksellä itselleen isän, mutta niin kuitenkin kävi-joskin hän kutsui tätä miestä ystäväksi eikä isäksi, kuten aikuisen miehen kuuluu tehdä jos löytää melko myöhään elämänsä varrella sen josta olisi pitänyt tulla hänen isänsä. "


Näiden uusintapainosten kansikuvat ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Toivottavasti lisääkin julkaistaan, koska tähän mennessä kuvittajat ovat suoriutuneet haastavasta hommasta täydellisesti. Eihän tota kirjaa vaan voi jättää kauppaan. 

   Louis muuttaa perheensä kanssa Maineen ja aloittaa työt paikallisen yliopiston terveysaseman johtavana lääkärinä. Ensimmäisenä vastaanotto päivänä nuori poika kuolee hänen käsiinsä. Ei siis mikään paras alku, vaikkei Louis voinut tehdä hirveästi pojan hyväksi. Tämä oli jo käytännössä kuollut vastaanotolle tuotaessa. Silti tapaus jää painamaan miehen mieltä ja kuollut poika käy kummittelemassa hänen unessaan ja varoittaa koskaan menemästä läheisen eläinten hautausmaan taakse. Onneksi Louisilla on perhe vastuullaan, joten tapaus jää muistojen perukoille, mistä se pulpahtelee ajoittain pintaan.
 Louisin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Rachel,  vielä ihan pikkuinen Gage,  tomera Eileen ja tämän rakas kissa Winston Churchill. Lisäksi perheen elämään vaikuttavat paljon mukava naapurin  vanha pariskunta Jud ja Norma.  Perhe ja asuinalue vaikuttavat jopa liiankin idylliseltä, mihin King on taatusti pyrkinytkin. Idyllin mureneminen toimii eräänlaisena peilinä jatkon kannalta. Pinnan alla kuohuu ja täydellisyydestä on lyhyt matka helvettiin.
   Perheen kotiuduttua elämä soljuu turvalliseen rytminsä, kunnes Norma saa vakavan sairaskohtauksen. Onneksi Louis pystyy auttamaan vanhaa rouvaa ja Jud kokee jäävänsä kiitollisuuden velkaan. Rachel lähtee lasten kanssa kiitospäivän viettoon vanhempiensa luo, josta Louis jättäytyy pois riitaisen appiukon takia. Sitten paha nostaa päätään. Churchill jää auton alle, vaikka se leikkaamisen jälkeen onkin pysynyt pihapiirissä. Silloin Jud päättää viedä Louisin lemmikkien hautausmaan takana olevalle intiaanien hautausmaalle. Jotain mystistä paikassa on.Sinne päästäkseen on ylitettävä vaarallinen rankakasa, mutta sen kulkeminen sujuukin yhtä helposti kuin portaiden nousu. Louis kaivaa kivikovaan maahan haudan kissalleen ja ei ole edes kauhean yllättynyt, kun tämä seuraavana päivänä hyppää hänen syliinsä. Churchill on muuttunut kömpelöksi ja haisevaksi, mutta sama kissa se silti on. Vain hiukan luontaan työntävämpi.
  Kirja käsittelee kuolemaa monella tapaa. Rachel pelkää kuolemaa suorastaan vaarallisen paljon, koska on nähnyt pienenä tyttönä siskonsa tuskallisen kuoleman. Louisilla asia on suhteellisen luonnollinen, mikä selittyy pitkälti hänen ammatillaan. Eileen sen sijaan pitää ajatusta kissansa kuolemasta musertavana, kun taas naapuri Norman lähenevä kohtalo tuntuu pelkästään normaalilta, eikä herätä tunteita. Perheen käsitykset kuitenkin muuttuvat, kun jokaisen vanhemman pahin painajainen käy toteen. Gage juoksee rekan alle ja maailma pysähtyy.
   Perheen tuska on käsin kosketeltavaa. Eileen kantaa veljensä kuvaa kaikkialle ja laittaa tavarat niin, että Gage on hyvä jatkaa leikkejään. Tytöllä on musertava usko, että pikkuveli tulee takaisin. Rachel luhistuu täysin ja arkisetkin asiat tuntuvat ylitse pääsemättömiltä. Louis kokee olevansa vastuussa poikansa kuolemasta. Jos hän olisi ollut hieman nopeampi, poika olisi turvassa. Ei siis ole ihmekään, että miehen mieleen palautuu Churchillin tapaus. Voisiko tilanteen korjata?
   Jud aavistaa miehen mietteet ja kertoo vanhan tarinan intiaanien hautausmaalle haudatusta pojasta, joka palasi takaisin hirviönä. Sisäinen kamppailu ei ole helppo. Mutta jokin tuntuu vetävän Louisia hautausmaalle, vaikka hän yrittää sammuttaa hirvittävät ajatukset järjen äänellä. Kauhukirjasta puhuttaessa voi jokainen päätellä kamppailun lopputuloksen. 
  Olisin toivonut lopun olevan tarkempi, verisempi ja hyytävämpi. Nyt se, mitä kasvatettiin koko kirjan ajan, jäi vähän tyngäksi. Tuosta tilanteestahan olisi saanut aikaan vaikka mitä! Itse pelkään ainakin yleensä kauhutarinoiden kuumottavia lapsia, mutta tästä tuli lähinnä mieleen joku Chuckyn sekopäinen hyökkäys, joka oli ohi muutamassa hetkessä. Kirjan kauhun elementti syntyykin odotuksesta, eikä varsinaisesti tarinasta itsessään.
Ehkäpä paras takakansi teksti, jonka olen pongannut. Ei paljasta oikein mitään, mutta tiivistää silti koko kirjan muutamaan sanaan. 

  Älä käsitä minua väärin, Viihdyin kirjan parissa suunnattoman paljon, mutta parhaissakin kirjoissa saattaa jokin asia jäädä nyppimään. Minusta oli jännä miten kirjailija loi vastakohtia. Norman ja Gagen. Vanha ja nuori. Toisen kohtalon voi hyväksyä elämän kiertokulkuun liittyvänä vaiheena, mutta toista on mahdotonta edes käsittää. Mutta niinhän se menee ihan uutisia lukiessakin. Eniten vavahduttaa nuorten kohtalot. Se, kun elämä jää kesken.
   Maaginen puoli tarinaan löytyy intiaanien hautausmaasta. Se tuntuu houkuttelevan ja ohjaavan. Piinaavan. Ajavan hulluuteen. Kerran sinne astunut kokee suunnatonta halua palata. Paikka tuntuu puuttuvan kohtaloon. Riivaako se rekkakuskin ajamaan järjetöntä ylinopeutta ennen onnettomuutta ja vaivuttaako se vartioimassa olleen Judin uneen? Vai onko kaikki vain kuvitelmaa.  Ihmisen tapa hyväksyttää tekonsa itselleen.
   Kyllähän tämä klassikoiden joukkoon kuuluu ilman muuta. King kirjoittaa lumoavasti ja ei sorru liialliseen jaaritteluun, mikä tuntuu olevan kirjailijan perisynti.  Rakastan näitä vanhempia teoksia ja itseasiassa innostuin aloittamaan toisenkin mestarin klassikon.  King osoitti tälläkin teoksella, ettei turhaan ole päässyt kauhukirjailijoiden kuninkaaksi. 
5/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!